Akilles kiipesi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi istumaan tuolille ja katsomaan. Tuolla etäällä jo äiti meni. Nyt se hävisi kokonaan näkyvistä.
— Mutta huomenna minäkin pääsen mukaan!
Hän taas katsoi enkelityttöön. Mutta nyt siellä ulkona alkoi niin kovasti tuulla. Rikat ja roskat tuuli pani hyppimään vinhaa piiritanssia. Tempasi lankkuporttia lujasti ja sitte: läiskis! Taas uudelleen. Tuuli oikein repimällä repi paksua taivasta. Se ulvoi rakennuksen kattolaudoissa ja aina sekaan tärisytti huoneen ikkunain lasiruutuja. Kattopiippuja käytti tuuli huiluinaan. Niistä lähti yksiääninen: huuu — iiii!
Se oli myöhäisen syksyn pyörremyrskyä.
Akilles silmäsi turvattomasti ympärilleen, sillä häntä pelotti.
— Nyt se mörkö taas tulee! Mene pois ruma mörkö! Pakene pois ruma mörkö! Enkeli! Enkeli! huuteli Akilles, kun huoneen sopukkaan silmäsi.
Sieltä loukosta nousee pimeä aave, tassuttelee häntä kohti. Se on yön musta peikko, joka häntä vaanii. Enkelityttökin on sen vallassa.
— Tulee! Tulee!
Nyt se kätensä kaulaan iskee ja silmät peittää. Ei näe mitään. Sen syli on musta…!
— Enkeli! Enkeli! huutaa Akilles ja itkee. Hän heittäytyy vatsalleen vuoteelle itkemään.