— Oi miten kaunista!
Kahvipusseja, sokuriharkkoja, ryynejä, siirappipulloja kantoivat piiat Annalle rouvien lähettäminä. Sillä rouvat olivat ihastuneita Annan hienosta pojasta.
Anna muisti aina käydä kiittämässä ruotsiksi rouville. Ja silloin hän aina huudahti:
— Oi miten herrasväki on minulle hyvä!
Molemminpuoliset sympatiat vain kasvoivat.
Akilles oli kuin lumoutunut uudesta asemastaan.
Ella oli enkeli. Bergin ruokasali oli taivas. Ja päivät päästään oli vain leikkiä, laulua, soittoa.
Akilles ei kaivannut mitään muuta kuin — merta! Meri oli hänen lapsen sieluunsa kiinni kasvanut. Sillä niin monta vuotta yksinäisyydessä se oli ollut hänen ainoa toverinsa. Sitä hän oli äidin huoneen ikkunasta katsellut, ihaillut, silloin kuin kaikki muu hänen ympärillään oli yksitoikkoista ja ikävää.
Mutta näistä ikkunoista ei nähnyt ollenkaan vettä … sitä rakasta vettä.
Ellaa ruvettiin talossa leikillä enkeliksi kutsumaan. Konsulinnasta oli se niin kaunista…