Kapteeni meni. Kohta alettiin nostaa ankkureita. Silloin laulu ilmoille kajahti:
Meripoika se merta seilailee ja seilejänsä reivailee. Falerii, faleraa, falerallailee ja seilejänsä reivailee.
Italian ihanat immetkin
ne käyvät meripojan sylihin.
Falerii, faleraa, falerallailee
ne käyvät meripojan sylihin.
Englannin parhaissa tansseissa
niissä meripoika saa valsata.
Falerii, faleraa, falerallailee
niissä meripoika saa valsata.
Sen laulun oppi Akilles heti ulkoa. Sillä se laulu oli hänelle vereen menevä. Se laulu nosti hänen pienet aivonsa kuohuksiin. Siinä oli voimaa. Siinä oli reippautta. Siinä oli tuulta ja hänenkin pienelle sydämelleen tulta.
Akilles meni miesten joukkoon. Ja lauloi mukana. Oikein sydämensä pohjasta asti hän lauloi mukana.
Ja nyt lähdettiin!
Höyryalus veti vitkaan suurta laivaa, jonka perämaston iso purje ja pari halkaisijaa auttoi menoa. Raitis tuuli puhalteli. Meri kävi. Köydet ritisivät. Kuohu tohisi laivan keulassa.
Tuossa sivuutettiin ensimäinen majakka. Sellainen lankkutorni yksinäisen kallion laella. Vienoa savua leyhyi aluksesta laivaan, kierteli sen purjeissa hetken ja sitte haihtui.
Akilleesta tämä oli jumalallista menoa. Semmoista hauskaa, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan…