— Älä henno pilkata! Minusta on pilkka katalinta myrkkyä.
— Mielelläni minä luen sinun tekemiä runoja. Saanko näyttää muillekin?
Esimerkiksi farmorille eli niinkuin sinä sanot: konsulinnalle.
Akilles silmäsi synkästi Ellaa: onko se petturi?
Mutta Ella katsoi rehellisesti takaisin.
Tultiin syrjäiselle kadun kulmalle. Jo hämärä. Ei ollut yhtään kulkijaa. Lankkuaita vain heidän sivulla autiona törötti ja toisella puolella oli kuollut makasiini. Hieno sirppi näkyi taivaalla kuuta ja tuuli suhisi ja pilvet juoksivat. Oli sellainen valju ja hyväntahtoinen ilta.
Huumaus kävi läpi Akilleen ja voittamaton tunnekiihko valtasi hänet. Se syöksyi hänen sieluunsa kuin luonnon salattu vastustamaton voima ja löi hänet tulisella tenhollaan: hän puristi Ellaa rintaansa vastaan, puristi ja värisi. Ja Ella tarjosi Akilleelle — huulensa.
Kun he siitä selvisivät, häpesivät he molemmat rohkeuttaan.
— Sinä lupaat lukea minun runoni?
— Lupaan.
— Etkä näytä kellekään?