— En näytä.
— Minä panen sen kivijalkaan ikkunasi alle.
— Pane.
— Saanko minä sinne niitä toistekin panna?
— Saat.
Ella oli kokonaan voitettu. Akilles riemuitsi. Hän uskalsi vieläkin suudella. Eikä Ella vastustanut.
Kotiportilla otti Ella luistimensa ja liukui pois kuin autuas henki, kuin kaunis uni…
Se oli Akilleelle enkeli, jonka suulla taivas puhui…
Akilles harhaili pitkin katuja ja nautti onnestaan, siitä suuresta suuresta onnestaan, jolle hän oli monta kuumaa runoa kirjoittanut, monta tulista haavetta palavissa aivoissaan sytyttänyt, jolle veri nuori ja lämmin oli vuosia hyrskinyt ja herkkä tunne ujoja unelmia kutonut.
Hän rakasti ja häntä rakastettiin! Ei maalta eikä taivaalta hänellä ollut enää mitään pyydettävänä. Kaikki suli yhdeksi ainoaksi ylen ihanaksi tunteeksi: kuustoistavuotisen ensi lemmeksi.