Sillä hän veressään tuntee, että se on juuri tuo kotoinen rahvas, joka nyt hänen suullaan puhuu. Hän on vain valittu ase, vaikkapa sitten se aasinleukaluu, jolla kansa lyö satavuotista nylkijäänsä.
Ylimaan kansan paljon kärsinyt, kuuma, värähtelevä sydänveri tällä hetkellä valuu hänen kynänsä läpi huutamaan kuin Aapelin veri kostoa murhaajalleen.
Sillä siellä on murhattu. Monta pientä lasta on kuollut suoranaiseen nälkään, monta vapisevaa vanhusta kaatunut seisovalta jalalta puutteesta hautaan, puhumattakaan niistä lukemattomista uhreista, jotka nääntyivät vuosimittaisissa kärsimyksissä.
Luomisen ilo maisterin rinnan laajentaa ja hän jää syvässä sielullisessa taiteilijahekumassa, minkä hetken tuotteliaisuus hänessä synnyttää, tuijottamaan Snellmanin suureen kipsiseen rintakuvaan … kuin kiitollisuudesta.
Se oli sittenkin hän, joka hänelle antoi sanat kynän kärkeen.
Tervo sytyttää sikarin ja nauttii omista käsialoistaan.
X.
Kaksi johtajaa.
Siinä samassa eteisen ovikello soipi, kuuluu puhetta ja maisterin työhuoneen ovelle isketään pari kolme hermostunutta napausta.
— Sisään!