— Nyt myönnätte että olette ollut minulle kiittämätön kasvatti. Niin oikein. Te häpesitte tulla, kun ette enää tarvinnut minun soppaani. Kiittämätön … kiittämätön! Itsekin sen tunnustatte. Ja siltikin ette mitään häpeä … ette kerrassaan mitään. Sitäkin sivistystä!
— Minulla oli, herra valtioneuvos, vanha tili, jota luonanne söin … vanha … vanha tili.
— Että mikä tili?
— Tulemme siihen kohta.
— Kaikki oli minun puoleltani suopeata hyväntahtoista armoa.
— Mutta ei minun.
— Eikö? Kasvatin mieheksi teidät. Ja nyt te häpäisette sekä itsenne että kasvattajanne. Minä saan hävetä, että vein sellaisen kiittämättömän olennon valittuin lasten pöytään. Parhaimmat ystäväni minulle nyt irvistelevät maisterin vuoksi ja nauraa hohottavat: "se on valtioneuvoksen kasvattipoika!" Taivas sentään sitä pilkkaa, mitä nyt saan osakseni maisterin tähden. Ja mikä oli minun rikokseni? Se että ruokin ja koulutin kodittoman, orvon pojan.
— Mutta kuka hänet teki kodittomaksi ja orvoksikin? Suvaitseeko valtioneuvos hiukan seurata minua erämaan luontoon?
— Aivan kernaasti. Olen valmis, nauroi ivaillen valtioneuvos. — On huurteinen pakkanen. Elämä kokonaan paennut pienoisten pirttien uunille…
— Aivan detaljimaalausta!