— Seitsenhenkinen perhe yhden uunin ympärillä kyyköttää. Toiset uunilla, toiset sen kyljessä. Mutta onnellisina sentään, että on oma koti ja oma uuni, mikä pakkasen kourissa veret jäätymästä estää. Perheenäiti on lapsivuoteessa. Isä uunilla sivujaan hieroo hirveässä kolotuksessa. Kaukana on rikkaus. Mutta koti … koti … oma lämpöinen pesä on…
— Olkaa vaiti! ärjäisee valtioneuvos.
— Vanhin poika … tämä sama kiittämätön olento…
Maisteri osottaa itseään.
— Ja pahankurinen, sapekas, ilkeä, lisää valtioneuvos.
— Niin … ja silloin kymmenvuotinen … on käynyt kerjäämässä naapurista leivänapua. Siellä sanovat ihmiset: "Teille tulee tänä päivänä ryöstöhuutokauppa … niin kirkossa sunnuntaina kuulutettiin". Tämä tieto ainoana eväänä juoksen kotiin ja kerron samat sanat siellä. Äiti pyörtyy … isä kiroilee … muu väki itkee. Koirakin loukossa alkaa ulvoa, kissa naukua. Siinä samassa vastaiselta puolelta ajaa jo vallesmanni pihaan muita jäljessään. Vallesmanni lyö lempeästi paperin isän nenän eteen ja sanoo: "Se paperi sinut, miesrukka, ajaa pois tästä kotitalostasi. Etkö ole koettanut heille puhua, että vielä odottaisivat? Se on vanha velka tosin Nicanderin kauppahuoneelle. Jo isäsi alottama…"
— Ell'ette ole hiljaan, niin kohta lähden.
— "Olen käynyt lykkäystä rukoilemassa. Mutta eivät armahda", vastaa isä. "Sitten täytyy talo myödä. Aletaan", puhuu nimismies. Ja talon huutaa polkuhinnasta isäni pahin vihamies, paikallinen agenttinne, juuri teille, valtioneuvos. Siitäkö minun pitäisi olla kiitollinen, että kotini raiskasitte ja ajoitte omaiseni armottomaan pakkaseen? Siitäkö?
Maisterin ääni värisee.
— Tuo on minulle tuttu. Sen kaiken kuulin jo silloin, kun teidät kaupunkiin tullessanne otin suojelukseeni. Muuten siinä taloasiassa laki ja oikeus teki vain tehtävänsä. Omistusoikeus on Suomessa pyhä ja loukkaamaton.