— Olkoon! Mutta miksi vaaditte, että minun pitäisi teitä kiitellä ja kostella? Talo meni polkuhinnasta niinkuin sanoin. Jos siitä olisi maksettu kohtuullinen hinta, niin minä vaikenisin. Silloin olisi jotain jäänyt meidänkin raukkain suuhun. Nyt vaivaishoito sai kaikki omikseen. Pääsimme ruotilaisina kiertämään, kunnes lempeä pappi minut otti paimenpojakseen. Siellä ne muut ovat vuosia kierrelleet. Ja sillä matkalla isä kinoksessa hautansa löysi. Talo ei teille mitään merkinnyt. Vain siinä olevan metsän te raiskasitte. Huutokauppa oli sovitettu siihen aikaan, jolloin ihmisillä ei ollut halua eikä kykyä tiloja ostaa … sydäntalveksi! Tuon huutokaupan ajan ja päivän te itse määräsitte ja itse päätöksen omassa asiassanne kuvernöörinvirastossa laaditte. Kaunista lakia ja oikeutta! Me palaamme siihen vielä toiste.
— Teitä aina sorretaan … silloinkin kun hyvät ihmiset kouluuttavat herraksi ja maisteriksi.
— Työ siinäkin on minun itseni tekemä.
— Juuri säälistä minä maisteria ennen syötin ja vaatetin.
— Jos valtioneuvos ilman pienintäkään persoonallista syytä olisi minua auttanut, niin olisi kiitollisuuteni puhdas ja jakamaton. Mutta nyt..? Ja edellisessäkään tapauksessa en luulisi olevani velvoitettu syömään sopan muassa myös sopan antajain mielipiteitä itseeni.
— Minä auttaessani teitä luulin kasvattavani maisterista uutta
Heidemania, joka on ihmisten kaunistus.
Maisteri löi hämmästyksestä kätensä yhteen.
— Minustako Heidemania? Sellaista, joka on hylännyt oman verensä … oman isänsä … oman kansansa! Ei koskaan. Heidemanit ovat meidän kansamme ikuinen häpeä … ja suuri … suuri onnettomuus.
— Niin kun katsotaan tuon tuossa silmillä, puhuu valtioneuvos kääntyessään osottaen Snellmanin rintakuvaa.
— Hänelle saamme olla kiitolliset siitä, että hän on kuin entinen Mooses kohottanut meille suomalaisille käärmeen korvessa, mihin katsomalla paranemme muukalaisuuden rutosta.