— Vai niin. Siitä asiasta voidaan olla aivan eri mieltä.
— Juuri siitä asiasta voi olla vain yksi ja ainoa oikea mielipide.
— Luuleeko maisteri, etten minä Suomea rakasta? Sen todistamiseksi, että minäkin tätä maata, josta maisteri tahtoisi minut karkoittaa, rakastan, voin kertoa sitovan esimerkin. Jo kolmattakymmentä vuotta takaperin tarjoutui minulle erinomainen houkutteleva tilaisuus muuttaa Ruotsiin. Minulle tarjottiin niinkuin maisteri sanoisi polkuhinnasta lunastettavaksi valtioneuvoksettaren koti … vanha sukukartano … monisatavuotinen rakas koti. Sekin oli nyt joutumassa vasaran alle. Valtioneuvoksetar pyysi kyynelsilmin minua ostamaan talo ja muuttamaan Ruotsiin. Minä olisin voinut helposti tehdä molemmat. Ja se olisi ollut hyvin edullinen kauppa. Mutta rakkaus Suomeen esti minut muuttamasta. Ja kuitenkin maisteri esittää minut sekä itselleen että muille tämän maan ja tämän kansan synkkänä vihamiehenä, jota hän toivottaa Ruotsiin muuttavaksi ja vielä lupaa potkaista rannasta irti muuttoveneeni. Miettikääpä tätä!
— Jos valtioneuvos rakastaisi tätä kansaa, niin hän ei sen koteja raiskaisi. Niinkuin minun ja monen muun kodin.
— Huuti mies! Talo meni lain kaikkien pykälien mukaan. Ei mitään vääryyttä. Mutta hyvä sydämeni tahtoi sittekin teihin nähden korjata lain lyömät haavat.
— Virkamies ei saa tehdä päätöksiä omassa asiassaan.
Valtioneuvos hypähtää ylös tuoliltaan kuin vieterin ponnahduttamana, lyö salkkunsa ryskeellä pöytään ja kivahtaa maisterin nenän eteen.
Pieni myrkyllinen valtioneuvos suuren hartiakkaan punatukkaisen maisterin edessä on kuin pistävä sääski paarman puheilla.
— Tekö tulette minulle lukemaan lakia, joka ette sen ensimäistä pykälää tunne? Ja minulle, joka tätä lääniä olen lähes kolmekymmentä vuotta hallinnut ja vallinnut kuin isäntä omaa taloaan? Niinkö?
— Mutta nyt siitä hallinnosta pitää tulla loppu.