Tähän asti oli Harry ollut niin sielullisesti varma ja hengeltään terve. Sillä papan hänelle viitoittama elämäntie teki hänet liiankin itseluottavaiseksi. Hän — hän jos kukaan — oli oikeutettu kantamaan päätään korkealla… Elämä kukki hänen edessään ihanana ruusutarhana ja hän nuori mies poimi siinä kauneimmat kukat. Aurinko paistoi suoraan hänen sieluunsa ja lämmitti ja innostutti hänet suureen elämänkutsumukseen.
Mutta nyt tuli tuo outo profeetta aivan kuin varkain hänen ruusutarhaansa. Nousi siellä kauneimman hupihuoneen katolle ja huusi sydäntä-vihlovasti:
— Kaikki valhetta, nuori puutarhuri! Ruususi ovat verta vuodattavia orjantappuroita.
Ja se se pani Harryn miettimään.
Tuo outo mies suomalaisuuden kylmiltä kallioilta toi mukanaan hänen päiväpaisteiseen ruusutarhaansa kostean niljakkaan sumun ja peitti hänet siihen.
Tästä sumusta hänen nyt piti selviytyä. Mutta miten? Siinä suuri ja pelottava kysymys.
Kun Harry ensin näki Snellmanin, tunsi hän puoli-ivallista tunnetta tuota vanhaa herraa kohtaan. Siinä se nyt oli se itserakas suupaltto riitakukko, joka rakasti pukeutua koko hienosti. Siinä se meluaja ja ainainen vastaanhangottelija.
Mutta Harry oli kuvitellut hänet hyvin kookkaaksi suureksi mieheksi, jonka olkapäät ovat kuin vuoret ja pää kuin kuninkailla korkealla. Ja nyt hänelle näytetään lyhyttä tanakkaa herraa, jolla on vahvarakenteinen vartalo ja suuri pää sen nenässä. Aivan kuin rehtori Heidemanilla. Ja kuiskataan: "Tuo on suuri Snellman!" Herra varjele! Ei tuon uljaampi eikä komeampi! Kasvot pitkänpitkät ja alaleuka kuin keksinkoukku ulostuva. Leveä otsa ja kalpea iho … kaikessa hyvin kaukana miehen kauneusihanteesta.
Entä kun hän rupeaa puhumaan? Ääni on jykevä … eikä ensinkään sointuva … ei tunteellisesti värähtelevä eikä helise hienoimmissa vivahduksissa. On kuin hän lienteästi änkyttäisi… tapaileisi sanoja … ja alaleuka toisinaan niin kumman hermokkaasti tärisee…
Mutta … mutta siinä on kuitenkin syvä vakaumuksen voima ja mahtava ajatuksen syvyys, mikä noin ahdistetusti ulospyrkii. Hänen puheensa on kumman terävää, aina varmasti iskevää kuin vasaran naulankantaan. Se on kuin jylhää ja juhlallista ukkosen jylinää pimeässä yössä. Ei kaunista, mutta valloittavaa ja pakottaa kuuntelemaan.