Puheen terävä loogillisuus vie Harrynkin mukanaan. Ja se kuoleman hiljaisuus, jossa puhetta kuunnellaan, lyö hänetkin juhlallisuudellaan. Ja niin se hengen jättiläinen fennomaanian kylmiltä kallioilta viskaa lopuksi hänen kauniiseen ruusutarhaansa jäisen sumunsa.
Sillä mitä muuta ovat hänellekin nämä loppusanat:
— Teistä nuorista — niin Snellman lopettaa — älköön tulko Juudaksia, kansallisia pettureita! Älkää kumartako jumalia, jotka ovat teille vieraat! Montako teistä on todellakin alkuruotsalaisista vanhemmista syntynyt? Ja onko niilläkään oikeutta vaatia tässä maassa isännän valtaa? Vaikka tässä osakunnassa nekin mahdollisuudet — ruotsalaiset esi-isät — voivat olla suuremmat kuin jossakin toisessa. Monikin teistä taitaa olla vain pseudoruotsalainen, mistä hän saa varmuuden, kun selailee kirkonkirjoja. Nuori mies! Pyhin velvollisuutesi on ottaa selville, kutka ovat esi-isäsi. Jos ne ovat suomalaiset, olet itsekin suomalainen. Nuoriso helposti erehtyy. Mutta sen on myös helppo korjata erehdyksensä. Hyvät herrat! Juon tämän illan uusien kansanmielisten maljan.
Tätä ennen oli hän puhunut jo laajasti kansallisuusaatteesta ja näyttänyt historian tuomion edessä pettureiksi ne, jotka vastustavat ja halveksivat oman kansansa kieltä ja mieltä.
Siinä hän seisoi nuorison ympäröimänä ja katsoi ankaralla silmällä Harryä noin vain sattumalta siksi, että Harry oli saanut "kehotuspalkinnon" runoistaan.
Mutta se tuima katse vieläkin poltti Harryä. Se kirpelöi hänen sielussaan ja veriä poltteli … poltteli. Ikäänkuin hän olisi juuri ollut se kirottu kansansa petturi … se Juudas, joka möi jotain huimaavan kallista vieraalle…
Ja tuon manauspuheensa … tuon kiroustuomionsa saneli hän — Snellman — kuitenkin ruotsiksi.
Juuri tämä teki Harryyn lähtemättömän vaikutuksen.
Se ikäänkuin puri hänen verensä kylmiksi.
Suu, joka puhui, vainosi sitä kieltä, jota puhui!