Mutta nyt hän itse oli jo ajanut oman hyvän haltiansa kauas pois. Ja sitä tietä ne menisivät papan ja mammankin.
Hän … Harry… ei enää ollut se, miksi hän oli lupautunut.
Hän oli saanut aikaan perhekohtauksen ja sellaisen hyvinkin hellän ja runollisen, mutta vain sitä varten, että tuon illusionin säryttyä kaikki kaunis suistuisi nurin narin.
Nytkö surusta putoaa mamman tukka? Nytkö saapuu äitiraukan vanhuus kiirehtivin askelin? — Voi!
Tuo kaunis kuva, jonka lumouksessa silloin koko perhe oli ja kai vielä nytkin siellä … siellä kotona ovat, nyt kidutti, aivan kuin repimällä repi Harryä.
Se ärsytti, suututti, ahdisti. Huonekin tukahdutti häntä. Varjot seinillä ja loukoissa muuttuivat hirviöiksi, jotka ojentelivat käsiään häntä kohti.
Niin syvän-kaunista silloin! Ja niin ruman-rumaa nyt!
Puoliyökin huusi hänen korvaansa valitusta. Ulkoinen tuuli ulvoi … se vihelteli häntä härnätäkseen. Ajavat ajurin rattaat repivät hänen hermojaan. Ja portin kiinnilyöminen jonkun tuntemattoman voiman vaikutuksesta sai hänet säikähdyksestä hypähtämään.
Se kaunis kotoinen perhekohtaus … se kaunis … kaunis!
Mitä tässä sielun hirvittävässä tuskassa nyt häntä auttoi se, oliko hän "sveesi" tai "fenno". Sillä hänhän oli ennen kaikkea ihminen.