Mutta petturi … petturi … petturi! Suurempi kuin se Juudas, josta suuri Snellman puhui.
Sillä hänhän möi pois omien vanhempiensa myöhemmän iän kotionnen.
Hän … hän … senaat-to-ri!
Hän paloitteli suurin erin papan ja mamman … tuonkin hienon rakastettavan mamman … kauneimman unelman ja viskasi palat viinilasin mukana Bacchuksen alttarille.
Harry pukeutui ja lähti Birgerin jälkeen. Hän tahtoi rynnistää yöhön ja pimeyteen noutamaan unhotusta nuorelle sielulleen. Vaikka vain tämän ainoan kerran. Sillä hän tahtoi nyt päästä tuosta kauniista kuvasta hinnalla millä tahansa. Se kun kuristi häntä!
Tuuli pieksää Harryn päällystakin helmoja. Mutta hän astuu kymmenen miehen voimalla. Sillä hän pakenee omaa parempaa-itseään.
Hän nousee muutamaan ylioppilasravintolaan. Ja se parempi-itse uupuu tänäkin yönä viininjumalan pehmeille lämpimille parmaille, missä näkee unia punaisista riemuista.
Tällaista hoippumista selvän ja humalan välillä kesti kolme viikkoa.
Birger kuljetteli häntä ravintolasta ravintolaan.
Pilkkasi, piikitti, ivasi.
He joivat kovasti, tekivät uusia tuttavuuksia ja nauttivat täysin siemauksin.
Selvänä oli Harry aina tyytymätön, ärtynyt, hermostunut.