Vaikka eihän pappa itse koskaan tullut ovea avaamaan.
Piika Majken se nytkin tuli. Kun huomaa Harryn, niin pilkallisesti hymähtää ja katoaa edes auttamatta päällysvaatetta.
Yksin sai Harry riisuutua. Ja matkakapineet kantaa isäntä sisälle. Tämä palvelus yhä enemmän lähentää Harryä isäntä-kansalaiseen. He hyvästelevät kuin vanhat tutut, vaikka isäntä hyvin arkana liikkuu valtioneuvoksen eteisessä.
Ja hän sipisee puoli-hiljaan Harrylle:
— En tuntenut herraa. Taisin puhua siellä matkalla liiankin rohkeasti.
— No pelkureitako me pohjolaiset oltaisiin? Eihän toki, nauraa Harry vastaan ja "me" kaikuu hänen korvissaan niin tutunomaiselta.
Ei tule kukaan Harryä vastaan. Tämä kylmä vastaanotto häntä kiusaa.
Mutta hän on sen täydellisesti ansainnut, arvelevat.
Kaiken kylmäverisyytensä hän esille pusertaa ja huutaa salin ovelta:
— Halloo, mamma!