— Sillä lailla! Niin sitä pitää! Muna kanaa neuvoo. Kuulee, että nuori-herra on ollut pääkaupungissa.
Valtioneuvos viheltää ja on olevinaan hyvin hämmästynyt.
— Ettekö sitten ole onnettomat? Vai?
— Ja sinä olet onnellinen? Kas! Saithan "kehotuspalkinnon" runoistasi. Mutta se meidän vanhain vaakakupissa painaa saman verran kuin sääsken siipi. Tiedät, miten paljon se painaa. Ja sen avulla voit myös punnita palkintosi. Pöhöh! Runoilla! On paljon parempi lukea hyviä runoja kuin itse ala-arvoisia sorvailla. "Kehotuspalkinto" eikä mitään muuta. Samallainen saalis kuin merimiehelle, joka haaksirikossa sai tavaroistaan pelastetuksi rikkonaisen housunsoljen, pilkkaili valtioneuvos.
Harry huomaa, että papan silmävalkuaiset ovat kellertävät ja uniset ja että kasvoilla kiiltelee punssin nostama vieno hiki.
— Minä en ole onnellinen. Kaukana siitä. Mutta minulla on luja toivo tulla siksi, kunhan nykyiseltä karilta pääsen, jolle sinun aateväylällä purjehtiessani lujasti tartuin. Mutta tämä kaupunki, jota sinä johdat ja olet johtanut, on onneton. Tämä lääni, jonka etumaisinna kuljet, on onneton. Ajatteleppa vaikka tervakansaa. Seurapiirisi on onneton. Ja sinä itse olet onnettomista onnettomin. Tämä tulee siitä, että kaikki on väärällä pohjalla … tarvitaan uutta ilmaa, tervettä, puhdasta ilmaa sairaille keuhkoille… Snellman puhui…
— Snellman? Snellmanko? Oletko jo hänen oppilaansa? No sitten ei kumma, vaikka mitä kuulisin… Jo minä arvasinkin, ärähtää valtioneuvos ja ruskeilla rivoilla silmillään, joissa istuu punssin puolihumala, katsoo kuin inhoten Harryä.
— Osakunnan vuosijuhlassa hän puhui.
— Ja käänsi sinut? Ohhoh! Siinä sitä nyt ollaan. Tervo ja sinä … sinä ja Tervo … kasvattipoika ja oma poika… Minunkin kai jo pitäisi kääntyä … voi teitä molempia sydämeni suuria suruja … teitä molempia! Mutta nyt teitä on yksi kumpaankin käteen. Minä rutistan kummankin. Näin.
Valtioneuvos väänsi keppinsä kahtia käsissään ja viskasi kappaleet koskeen.