— Jos tekin menisitte samaa tietä, niin se olisi viisainta … sinullekin, viinakurrille! lisää valtioneuvos.
— Mutta kuinka voisikaan olla toisin valtioneuvos Nicanderin johtamassa viinakylässä! Hänen, joka itsekin kituu perinnöllistä juoppoutta. Koko suku, koko ympäristö on madon syömä, rahan runtelema. Jospa me olisimme luonnontuores kuin tuo koski tuossa, niin meissä itsessämme olisi terve elämä salattuna ja me sen aarteet käsiimme saisimme, kun keväämme saapuisi. Mutta nyt meissä palaa helvetti ja me olemme perikatoon tuomittu suku. Meidän haudoillamme kävelee uusi polvi, joka meitä kiroaa. Eikö se ole katkeraa, pappa? jatkaa Harry edellistä puhettaan.
— Mutta, poika! Mistä olet saanut tuon rohkeuden? Tuon julkean hävittömyyden? Snellmanilta? Niinhän? Mutta minäkin sanon sanan. Ensi avovedellä menet merelle, luet sitten merikapteeniksi, saat oman laivan ja niin on suvun kunnia jollain tavoin pelastettu. Kesään asti olet nyt "Österbottenin" aputoimittaja ja minä annan … annan täyden luvan nyt sinulle ampua Tervo. Mutta se taitaa olla maali, joka pysyy sinun nuoliesi yläpuolella. Hävitöntä kylläkin, että olet sukumme noin vetelä häntä.
Näin lausui valtioneuvos ja katsoi sanojensa vaikutusta.
Harry puraisi hammasta. Mutta vaikeni. Pappa määrää hänelle elämänradan noin vain kädenkäänteellä kuin lukon ulkohuoneensa oveen. Ja hänelle, jolle juuri tämä kysymys yöt päivät on kummitellut suurena, pelottavana, veriä vapisuttavana jättiläiskysymyksenä…!
— Sinä kehtaat minua soimata, morkata, moittia! Sinä, joka olet deekikselle menossa, ja minua, joka sentään olen harmaapää valtioneuvos. Tämä minua enemmän kuin hämmästyttää. Sillä tiedäthän, että minä kaikkine vikoinenikin olen mieheksi kohonnut ja että takanani on elämäntyö, joka on monta kenraalia ohjannut. Yksityisessä elämässäni on paljonkin tahroja. Mutta kuka niistä on syvemmin kärsinyt kuin minä itse? Ja juuri … juuri siksi tahdoin sinua varjella huonon yksityiselämän kalvavilta omantunnon tuskilta. Vaikka ihminen olisi kuningas, mutta persoonallisesti itse huonosti elänyt, niin aina hän kulkee omissa silmissään tuomittuna. Tämä on viimeinen ja syvin opetus, minkä minulta saat. Ymmärtänetkö sille arvoa antaa? Sinä et siis ole Snellmanin oppilas? Harry vaikenee. Valtioneuvos kääntyy Harryyn haukansilmillään, mitkä näyttävät kuin puolihumalassaan kirkastuvan. Mutta Harry vaikenee.
— Merelle menet ensi avovedellä. Jos sinä keväällä palasit alustavat tutkinnot suoritettuasi, niin yhdessä yhden illan siitä ilosta olisimme istuneet ja minä olisin sinulle neuvonut monta keinoa, miten korkealle kohotaan. Mutta nyt … en kehtaa kanssasi samassa ruokapöydässä istua. Saat syödä eri ajalla. Ja tule minun näkyviini niin vähän kuin mahdollista!
— Pappa siis aikoo eristää itsensä minusta?
— Niin … aivan niin. Olemme kuin kaksi hyyryläistä samassa talossa! Sillä ensin pitää sinusta tulla mies. Nyt olet minun henkinen murhamieheni.
Valtioneuvos teki kädellään hylkäävän liikkeen kuin karkottaakseen vastenmielisiä olentoja läheisyydestään.