Tervo ilostuu.
— Mutta elähän … olemmehan sitten sitä samaa tervamaan narrikansaa. Ja pappasi on kuitenkin sitä perukkaa pahimmin nylkenyt. Muistatko vielä sitä meidän yhteistä koskenlaskuamme silloin valoisana kevätkesäyönä?
— Se on juuri elämäni riemullisimpia, voimakkaimpia muistoja. Se ei lähde koskaan mielestäni. Sinä yönä esiinnyit sinä, Matti, minun silmissäni hyvinkin suurena ja uljaana.
— Niin kun viekottelin sinut koskea laskemaan. Mutta muistat, että kävellessämme kosken niskalle minä kerroin sinulle muutaman sotkamolaisen nälkätarinan?
— Kerroit jollekin patruunalle kotisi hukkuneen tervakaupoissa.
— Se patruuna on juuri sinun isäsi. Nyt sen voit kuulla.
Harry hämmästyy.
— Ja sentähden sinä koulussa ollessasi sait meillä käydä soppaa syömässä? Oohoo. Nyt sen ymmärrän.
— Ehkä siksikin. Mutta oli siihen toinenkin syy. Minusta piti tulla uusi Heideman. Niin valtioneuvos nyt jäljestäpäin ilmoitti.
— Niin kai. Oli kai heillä sellainenkin toivomus.