— Mammakin on kuollut … se hieno ja rakastettava … joka kyllä minua katseli hyvinkin ulohtaalta. Mutta sieltä asti näin minä hänen hyvän sydämensä. Valitan sinun suurta suruasi. Sinä Harry esität nyt ihmistä, joka ottaa elämän koko joukon vakavammalta kannalta kuin tavallinen herraspoika. Minulle tämä sinun kääntymisesi on ensimäinen suuri voitto. Vaikkapa en tahdo itselleni käännyttäjän kunniaa.
— Jos suvaitset, auttelen "Salamaasi" silloin tällöin.
— Jos niin teet, niin minun sopii ylpeillä. Vastaleirin pääkenraalin poika astuu alas hopeajalustimeltaan pitelemään minun laihaa orivarsaani. Voipa peijakas! Tässä elämässä sitä sattuu sitten vaikka mitä … vaikka mitä. Minä säälin jo valtioneuvosta. Minun maniani teki hänelle jo kovin pahaa. Mutta tämä viimeinen villitys … anteeksi, ehkä loukkaan sinua. Täällä on sikareja.
He polttelevat.
— Minun on, Matti, tehtävä sinulle anteeksipyyntö. En voi istua tässä pitempää ennenkuin se asia on sovittu. Silmäkulmassasi näkyy olevan arpi. Se on minun käsialaani.
— Sen aivan hyvin tiedän. Juuri sentähden sinua äsken ensi aluksi vähän vierastin. Mutta nyt voimme sen asian kuitata leikillä. Ja sanomme: se oli kiven syy.
— Ja sinä sen unohdat?
— Senkin käsitän vain todistukseksi sinun tarkkakätisyydestäsi.
Tervo hyväntuulisena nauraa ja hänen leveä suunsa näyttää suuret terveet valkoiset hampaat, oikeat hunnilaisikenet.
Harry katselee niitä samallaisella pelonsekaisella innostuksella kuin "muinais-suomalaisen naisen" puukkoa ja tulusrautoja.