Sääsket sankkana mustana parvena hääräävät jään reunassa. Ja myöhästynyt koskelopariskunta: sukeltaa hopeavirrassa kaloja etsien.
Harry kävelee kauas … kauas. Poikkeaa muutamaan maataloon, jossa häntä katsotaan kovin oudoin silmin. Hän pyytää ruokaa, jota ei kuitenkaan syö. Vaikka syömättä on ollut pitkän päivän.
Ja lähtee uudelleen matkalle ulos talviseen luontoon. Ikäänkuin etsien jotain, joka kadonnut oli.
Tähti lentää taivaalla. Lumi narskaa jaloissa. Kuu paistaa. Mutta sisäinen levottomuus Harryä ajaa.
Pari päivää sitten laskettiin mamma maan kylmään multaan. Nyt aamulla pappa ajoi hänet ainiaaksi pois kodista…
Näinkö suuria uhrauksia häneltä uusi aate vaatii? Vanhempiensako kadottamisella hänen pitää elämänsä onni ostaa? Näinkö pitää veren ensimäisten siteiden katketa? Mikä on aate ja mikä puolue, jolla on tällainen hirmuvalta ihmisen yli?
Eikö kaikki tämä ole luonnotonta?
Nämä kysymykset toistuvat Harryn sielussa kuin samat äänet sävelmässä.
Hän katselee pitkin jokea. Ja hänelle tulee mieleen se Tervon vainajien-kulkue.
Siis tuolla … tuolla kaukana on se onnettomien koti, josta Tervo puhui.