Kalman henkeä ja kuoleman voihkintaa ovat nyt Harrystä kosken kuohut.
Ja orpojen itkua sen aallokon tyrskivä huuto.
Yön selässä palailee Harry kaupunkiin takaisin. Eivät siellä enää juuri tulet loista. Siellä nukutaan. Mahtava kuorsaus ikäänkuin tuntuu öisen kulkijan korviin. Sen mielikuvan luovat nuo tiukasti alasvedetyt pimeät akkunaverhot ja suljetut portit ja keskiyön hiljaisuus.
Sydän vapisten lähestyy Harry kotitalonsa porttia. Se on jäänyt auki, vaikka se tavallisesti aina yöksi suljettiin. Se kuin kutsuen häntä odottaa.
Harry pysähtyy portille. Mielenliikutus hänet siinä valtaa. Kyynel nousee silmäkuoppaan. Sillä kuinka monta kertaa hän tästä portista on sisällemennyt? Aina pikkupojasta alkaen tähän päivään asti.
Tämän portin sisäpuolella oli aina lämmin vastaanotto. Kodin tuoksu tuntui aina jo rappusilla ja suuri eteinen astuessa kumahteli kuin tervetuloa toivottaen.
Mutta nyt on tämä portti häneltä suljettu, vaikka se aukikin on … on suljettu!
Valtioneuvoksen huoneesta kuumottaa tuli. Harry kävelee katua hiljaisin askelin ja painaa korvansa seinään.
Kuuntelee … kuuntelee.
Sieltä sisältä kuuluvat levottomat askeleet. Kuuluu puolinaista pidätettyä puhetta. Ja akkunaverhoon kuvastuu käsi, joka pitelee täysinäistä lasia.
— Pappa-raukka! huokaa Harry ja vapisee mielenliikutuksesta.