— Ptyih! sylkäisee vaimo.
— Tervahanheja! Ylettyykö hanhen kaula solmuun? huutaa nyt Harry yhä kiihtyneenä, vaikka itsekin ymmärtää, että tuo on aivan typerästi sanottu. Mutta vanha koulupoikamainen sukkeluus tuli ihan itsestään huulille.
Mies on pitkä, luinen ja yhtä ruskea kuin kaupunkiin tuomansa terva. Vielä syyskylmässä on hänen päässään karttuuninen kuin poikasen ohut lippalakki ja yllä punainen puolivillainen pusero, minkä alta mustunut hurstipaita esiintyöntyy. Ja nälän kuivaama pitkä kaula hoikka kuin hanhella. Eukko on tervavaimon tervaisissa koristeissa. Yltä päätä likainen. Ja puvussa paksut värit. Sääret paljastuvat pieksusaappaissa, kun hameet sauvoessa ovat polviin asti ylhäällä.
Se keskellä venettä istuva tyttö on kuin kumppaneitaan ujosteleisi.
Seuraa vielä jäljessä toisia veneitä.
Aivan törmän juurta leikkaa väylä uomansa. Ja sentähden veneetkin kulkevat sitä kuin kyljillään sivuten. Niin likeltä.
Nuo veneet, jotka ovat pitkät ja kapeat kuin sukkulat. Ja niissä olevat ihmiset, jotka ovat niin laihat, niin luiset, niin villinnäköiset.
Mutta tuo tyttö tuossa ensimäisen veneen arkulla on toisista poikkeus.
Veneitä on paljonkin. Ja perätysten ne nousevat ylös kuin pororaita.
Sellaiseen kulkuun pakottaa väylän ahtaus.
Helei, sitä ponnistelemista ja kiskomista! Pitkät kaulat etäälle kurkottuvat sauvointa pitkin. Ja silloin ne ovat kuin hanhella, joka aikoo nielaista. Siitä tuo verinen sukkeluus tervahanhen nälkäisestä kaulasta. Siliä se on ylimaan nälkämatkuetta tämä karavaani laineiden päällä ja menossa kotiin kaupungista. Ne ovat koskien merimiehiä, jotka suuren osan kesäänsä aalloilla elävät.