— Jopa joo. Mutta kuka on tähän kaikkeen vikapää?
Hän katsoo puolisilmällä salaa valtioneuvokseen.
Valtioneuvos sydäntyy ja rupeaa itsepuolustukseen:
— Minä tiedän, että syytätte minua, vaikka teistä kukaan ei sitä julkilausu. Minähän se olen syntipukki? Niinhän? Miksi muka isällisesti Tervoa suojelin, suosittelin, ruokin, vaatetin, rohkaisin ja … ja laitoin miehestä oppineen herran? Minähän vielä hänelle täytenä miehenä toimitin Säästöpankista kuuden tuhannen markan lainan, jotta hän voi pääkaupungissa opiskella. Mutta eikö Heidemanille aikanaan ole tehty samoin? Vakuutan, ettei minulla ollut aavistustakaan Tervon aikeista … näistä viime hetkien aikeista, jotka nyt painuvat päämme päälle kuin uhkaava ukkospilvi. Ei … ei … ei!
— Mutta … mutta jo koulussa … haukkui ja solvaisi ruotsinkieltä, yrittää Heideman puhumaan.
— No koulupojasta sanoa sitä tai tätä. Että kehtaat! Sapekkaaksi hänet kyllä tiesin ja kun hän kovin vaikeasti oppi ruotsia, niin uskoin hänen yksin tuon tähden vihapäissään niin käyttäyvän kuin käyttäytyi.
Heidemanin suu on tukittu.
— Oli se sentään ilkeä erehdys, että Tervo koulutettiin. Mutta juuri niin Mortimer tahtoi. Ja sitten vielä ylioppilaana hänelle varat annettiin. Etkö tiennyt hänen puolueharrastuksistaan? kysyy Elers valtioneuvokseen kääntyen.
— En kuolemaksenikaan. Kun hän luonani kävi lainaa anomassa, ei siitä puoluekysymyksestä virkattu halkaistua sanaa. Luulin häntä meidän mieheksemme. Ja hän saikin tuon lainansa lupaan jo muuan vuosi takaperin. Hän suoranaisesti pani minut pussiin. Ja siinä sitä nyt ollaan.
— Niinpä syytä itseäsi! Mutta me pesemme kätemme, lausuu juhlallisesti
Fleege ja parantaa asemaansa nojatuolissa.