— Minä en ymmärrä sitä. Kaikelle suomalaiselle olen minä kuollut. En osaa heidän kieltään kuin jonkun sanan. Enkä ole tahtonutkaan osata. Mutta jos sinä, rakas lapsi, aina pidät ruotsinkielen pyhänä ja kalliina äidinkielenäsi, niin minun elämäni ei ole ollut turha. Olen ainakin täällä vieraassa maassa kasvattanut heimolleni kiitollisen lapsen.
— Pidän, mamma … aina … aina.
Mamma tarttui Harryn käteen ja puristi sitä hellästi.
— Mene sitten sinne klubin kymmenvuotiseen juhlaan. Kun he sinut näkevät, niin näkevät he myöskin minun elämäntyöni. Rohkenetko siellä esiintyä?
— Vain sinun antamallasi innostuksella.
Harry suuteli mamman kättä ja lähti.
Mutta Harryn mentyä käänsi taas mamma hermostuneesti lehden Fredrika Bremer-romaanissaan. Ja heitti toisen jalan toisen päälle. Teko, jota hän ei sietänyt nähdä toisten naisten tekevän. Mutta itse kun oli hermostunut, aina siihen eksyi.
— Siellä klubissa taas … oih! huokaa hän ja nousee kävelemään.
— Ja nyt siellä on heidän mukanaan Harrykin! Lopulta he ryöstävät hänet minulta kokonaan. Minä näen sen äidin silmälläni … näen … näen … ah! Meillä ihmisillä on elettävänä vain yksi elämä. Ja kuitenkin me sitä elämme kuin olisi meillä niitäkin kymmenittäin tuhlattavana. Mitenkä suuri on inhimillinen erehdys! Siinäkin että jätetään oma maa ja oma kansa vain yhden vennonvieraan miehen vuoksi, joka tulee luoksi ja väittää: "Rakastan sinua". Niinkuin minä raukka tein. Oo! Ja entä sitten miehen vuoksi, joka viis-, kuusvuotisen avioelämän jälkeen kääntää sinulle selkänsä…!
Mamma painaa kätensä ristiin rinnalleen, pysähtyy kävelyssään keskellä huoneenlattiaa kuin jonkun näkymättömän käden pidättämänä, kuuntelee kuin kaukaisia ääniä ja lausuu profeetallisesti: