— Nyt meni minulta poikakin. Pappa … mies meni jo kymmeniä vuosia sitten … sinne … sinne pahaan maailmaan.
Mamma oli kuullut eteisestä Harryn poistuvat askeleet ja hänen hyräilevän laulunsa, kun hän ulos laskeutui.
Ja silloin lensi paha aavistus hänen sieluunsa. Se aavistus pureutuu lujasti mieleen. Ja tärvelee kaikki runolliset Trotorp-muistelut. Nyt se monien vuosien ikävä ja katkeruus kuin yht'äkkiä syöksyy hänen päälleen, kokonaisena vuorena hautaa hänet allensa. Hän vaipuu tuon pahan aavistuksen rusikoimana nojatuoliin.
— Onneton … onneton! He hänet minulta vievät ja silloin … olen taas yksin kalvavan kotimaanikäväni kanssa.
Yht'äkkiä hän ponnahtaa ylös ja puhuu kiiluvin silmin:
— Mutta minä pidän Harryn omanani! Koettakoon pappa häntä itselleen vallata. Sittenkin hän on minun. Minun vereni hänessä liikkuu … eikä papan.
Ja niinkö heikko olisi kasvatukseni ollut, ettei se tulikoetustaan kestäisi? Ei. Se on mahdotonta. Harry on edelleen mamman kiltti Harry.
Mamma tyyntyy ja lähtee taloustoimiin.
* * * * *
On jo yö. Mamma ei saa unta. Yöpuvussaan hän tuon tuostakin käy katsomassa ja kuulostamassa Harryn huoneessa. Mutta se on tyhjä ja sen koskematon vuode odottaa.