— Mutta…
— Puheestasi ja lausunnostasi minä riemuitsin. Ja jos sinäkin poistuit kuvernöörin jäljestä, niin noiden toisten olisi pitänyt huomata, että olet nuori tulevaisuuden mies, joka astut heidän päittensä päällä. Mutta nyt. Hyi! Sinä jäit huvittelemaan kuten hekin. Aivan puustavillisesti samoin kuin hekin… Minun sydämeni hyppäsi. Ja minä olin raivostua. Sillä minä luin noiden toisten silmistä: "Ei ole poikasi parempi kuin mekään." Ja siitä minä syvästi kärsin. Mutta entä sitten? Istuit aamuun asti, nukuit lattialla ja tulet sitten jatkamaan seuraavaksi päiväksi kaupungin huonomaineisimpaan paikkaan… Silloin en enää jaksanut itseäni hillitä. Nuo toiset jo pitivät sinua aivan vertaisenaan.
— Enhän minä … yrittää Harry.
— Petyin … verisesti petyin. Kuljet jo silmissäni hyvin matalalla.
— Enhän minä sitä varten…
— Me vanhat herrat olemme ivallisia ja katkeria. Ja kun me panemme toimeen tuollaisia hullutuksia kuin viimeyöllinenkin, niin me samalla ivaamme itseämme. Siltä kannalta minä ne olen ottanut. Se vapaa ohjelma ei kuulunut enää sinulle. Mutta kaikista karvainta oli nähdä sinut vielä "Promenadissa".
— Enhän tullut sinne muuta varten kuin tekemään sinulle hyvin tärkeän ehdotuksen ja juuri … niin juuri … uskallanko sanoa?
— Uskallat.
— Moittimaan … nuhtelemaan … varoittamaan teitä!
— Meitä! Niinkö?