Valtioneuvoksen silmät kirkastuvat.
— Juuri teitä.
— Mutta me, rakas Harry, olemme parantumattomat. Me olemme jo eläneet ihmisen ulos itsestämme. Olemme karaistuneet kestämään sellaisia öitä kuin viimeinenkin. Sillä elämässä ei löydy enää mitään meidän silmillemme verhottua. Ja me olemme poiskuoleva suku… Mutta te nuoret!
— Me nuoret?
— Saatte koettaa uudella otteella. Teillä on elämä vielä edessänne suurena ja pyhänä. Ja se avaa teille ihanuutensa ja kysyy: "Kestätkö minua? Kestätkö viiniä? Kestätkö naista? Jos kestät, niin olet onnellinen". Tuossa on elämän onni salattuna. Mutta ei missään muussa. Kestäviäkin ihmisiä löytyy aina joku sadassa. Jokainen isä toivoo, että hänen poikansa olisi yksi noita valittuja … noita voimakkaita, joille luonto on antanut itsekieltäymyksen panssaroidun haarniskan…
Valtioneuvoksella on nyt silmissä outo ja kaunis hohto.
— Minä itse en ollut noita luonnon valituita voimakkaita luonteita. Mutta sitä suurempi oli iloni, kun uskoin sinua sellaiseksi, koska kerran tähän asti olit niin kiltti. Mutta viime yö pani nurin uskoni. Minä, Harry, olen laskeutunut suurista ja puhtaista ihanteista matalan tervakauppiaan sielun tasalle. Menetkö sinäkin, Harry, yhtä alas?
Valtioneuvoksen ääni värisee ja hän tarttuu lämpimästi Harryä kädestä.
Harry muisti aamullisen päätöksensä. Nyt ne parannusmielialat tulvahtavat voimakkaina sieluun ja hänet kokonaan valtasivat.
— Minäkö? En mene! En totisesti. Olen jo pitänyt ankaraa tiliä itseni kanssa. Minä vannon…