Tuolla ryhtyi hän neulomaan. Siinä työtä tehdessään johtuivat hänen mieleensä Annin sanat: minä menen Kallelle vaimoksi. Voiko Anni rakastaa Kallea? Vai äitinsäkö tähden uhraisi Anni ajallisen onnensa? Tuossa hän mietti, mutta aina vaan sai hän päätökseksi, että ei Anni voi rakastaa Kallea täydestä sydämestä. Ei kai olisi ennen siten Kallea kohdellut.
* * * * *
Parin päivän takaa sai Sanni Annin ja Kallen kihlakortin. Kohta oli Anni aivan yleisen puheen esineenä. Monenlaisia olivat puheet, mutta vähitellen unohtuivat ihmisten mielestä nuo Sulini-jutut.
Loppu.
SANOMALEHTI-PUUHA.
— Kuuleppas, veikko! Olen kutsunut sinut tärkeän asian tähden luokseni.
— Korttisi sain eli oikeammin löysin kirjoitus-pöydältäni, sillä olin kävelemässä kaupungin puistossa, kun se oli tuotu, mutta siinä oli ainoastaan asiana, että tulisin juomaan lasin totia luoksesi.
— Niin, voinko julkaista vielä asian! Olisihan se ollut jo läpi koko kylän tietona, jos olisin kirjottanut korttiisi, että tule kuulemaan luokseni sanomalehden perustamisesta tähän kaupungin!
— Sanomalehden perustamisesta! Todellakin!
— Eikö ole oiva aate, aate joka — näin meidän kesken puhuen — tuottaa sekä henkistä että aineellista hyvää meille. Olla sanomalehden toimittaja, se on jotain suurta pikkukaupungissa! Sanomalehden toimittaja pikkukaupungissa on suurempi kuin pormestari, sillä hän se voi pitää pormestariakin kurissa, antaa aika löylyn, jos niin tarvitaan.