— Hah! Hah! Kyllä maisteri on kirjansa läpi lukenut.
— Ei minkään ole niin vaikea olla kuin talonpoikais-ylioppilaan. Hän riippuu kuin muinoin Absalon taivaan ja maan välillä. Maa se on se, jossa matelevat nämä itsepäiset ukot tiivisti suljettuine kukkaroineen ja siveyssydämineen, taivas on taas tuo loistava herrasmaailma, jossa eletään niinkuin tuleekin, ja minä olen silloin maassa, kun olen täällä, taivaassa, kun olen Helsingissä. Jos Erkki olisit kerrankaan siellä, niin minä sinut oluessa uittaisin. Kyllä siellä on toisenlaista kuin täällä. Mutta vielä yksi asia, Erkki! Kun minä puhun ja noin aina väliin lakkaan, levähtääkseni hiukan, niin taputa näin käsiäsi, se on niin tapa ja asia vaatii. Ja se noiden tolloin silmissä tuottaa sinulle itsellesikin kunniaa, kun näkevät, että sinä sen tiedät. Kyllä sitte pappilankin ryökkynät taputtavat, kun sinä panet alkuun. Minä annan noin vähän merkkiä. Silloin kun kosken näin tukkaani, niin silloin taputat. —
Samassa astui Kaukolan isäntä sisään. Hän oli vanha voimakas maalaiskarhu, hartiat leveät ja hiukan kierosäärinen.
— No poikani! Oletko valmis tärkeään toimeesi?
— Aivan valmis.
— Jumalan siunaus, että minulla on tuollainen poika, joka ei ainoastaan itse vaella siveästi Herran kasvoin edessä, vaan tahtoo muitakin niin tekemään.
Jopa piti ensimmäinen kyläläinen päänsä ovesta, ja kohta koko ruumiinsakin. Hänen perässään oli muita ja piakkoin oli pirtti puolillaan väkeä. Tulivat pappilan ryökkinätkin. Nuori Kaukola kävi kohteliaasti heitä vastaan.
— Terve tuloa! Käykää peremmäksi! Olkaa hyvä!
Kaukolan maisteri meni edellä ja laittoi ryökkinöille sopivat sijat etupenkille.
— Kiitos! Isämmekin olisi tullut, mutta hän oli vähän pahoinvoipa. Hän käski sanoa herra Kaukolalle terveisiä, että hän lämpimästi kannattaa herra Kaukolan hanketta ja kiittää Jumalaa, että seurakunnassa löytyy sellaisia miehiä, jotka tahtovat häntä auttaa hänen tärkeässä tehtäväsään ja vaikeassa työssään, tahtoessaan tehdä kaikki seurakuntalaisensa autuaiksi, sanoi Helmi.