Rouva itki tuon nuoren, turvattoman orpolapsen onnettomuutta, tuon, jolta ainoa tavara oli ryöstetty. Ei Annilla ollut mitään maailmassa, ei sukulaista, ei kotoa, ei leivän murusta. Kentiesi olisi ollut parempi, että Annikin olisi kylmennyt äitinsä ruumiin viereen, että nuo kaksi olentoa olisivat yhdessä saaneet levon, ijäisen levon, jonne eivät itsekkäisyyden eivätkä kavaluuden myrskyt olisi tunkeuneet. Mutta toisin oli määrätty. Tuon nuoren tytön täytyi alkaa tietään maailmassa, kentiesi yhtä surullista kuin äitinsäkin tai vielä surullisempaa. Annin äitinä oli nyt yhteiskunta, sen velvollisuus oli tehdä Annista kunnon ihminen hyveen ja totuuden tiellä.
Loppu.