— Kuin omia lapsia!
— Taas rupeat toraamaan! Aina minun pitää riidalla sinulta rahaa saada.
— Minä annoin toissapäivänä kesteihin sata markkaa ja nyt varmaan taas joku viisikymmentä! Luuletko, että minä jaksan tienata tarpeeksi, kun niin loistavasti eletään!
— Mitä minä olen menettänyt, sen olen myös tuonut taloon. Ei sinun tarvitsekaan tienata minulle, vaan itseäsi ja lapsiasi varten.
— Aina sinä menet tuohon samaseen asiaan. No niin! Paljonko pitää olla?
— Johan summan sanoit.
— Tuossa on viisikymmentä. Minun mielestäni välttäisi hyvin kyllä yksinkertainen illallinen.
— Kun sinäkin poikamiehenä olisit tyytynyt yksinkertaisiin illallisiin etkä olisi velkaunut, jott'ei olisi tarvinnut minun myötäjäisrahojani panna sinun nuorena miehenä tehtyihin velkoihin, niin voisit nyt aivan tinkimättä syödä vaikka sadanmarkan illallisen, porisi rouva paiskatessaan ovea kiini.
Strauchia suututti. Tuskitellen alkoi hän kävellä työhuoneessaan.
— Jos kukaan on onneton, niin se olen minä. Ja mikä siihen on syynä? Olenko minä yksin kaikkeen onnettomuuteeni syypää? Kovin se tuntuu raskaalta. Ehkä onkin siihen suurena syynä hempeä kasvatukseni, kuten Heder sanoi. Jospa olisivat panneet minut ennemmin halkoja sahaamaan kuin panivat minut kouluun! Luulen, että varmaan työmiehenä olisi minulla joku rauhallinen hetki. Mutta nyt. Ei edes kerkeä unohtaa ajatusta toisesta huolesta, kun jo toinen tulee sijaan. Kyllä painavat minua poikamiehenä tehdyt syntini. Kun minä senkin Liisan olin huvilaani! Mutta kun hän niin rukoili ja muistutti, mikä hän minulle kerran maailmassa oli ollut. Ja onnettomuutta hän on saanut minun tähteni kokea maailmassa. Tosin hän on naimisissa, mutta ehkä yhtä onnettomissa kuin minäkin. Hänen miehensä näyttää hänelle olevan tyly. Liisa oli siivo tyttö, kun hän oli kotonani palveluksessa, mitä sitte nyt lie. Ja Hanna on minun tyttöni! Johannes rakastunut häneen! Lapsirukat eivät tiedä mitään entisestä! Oi noita nuoruuden syntejä!