Strauch vaipui sohvalle, ja siihen hän jäi käsi otsalla istumaan.
Kotvasen kuluttua nousi hän ylös ja alkoi uudestaan kävellä huoneessa.
— Ja voisinko minä sanoa Johannekselle, että Hanna on minun tyttöni! En koskaan. Minä en senjälkeen kehtaisi katsoa Johanneksen silmiinkään, minun täytyisi hävetä poikaani! Mutta miten selvitä tästä? Johannes ei luovu tytöstä, siltä se ainakin näyttää. Mutta naimisiin eivät he myöskään koskaan saa mennä!
Strauch pysähtyi miettimään käsi otsalla.
— Vaimoni puhui Hildurin pitävän Johanneksesta. Ehkä sieltä päin tulisi apua. Mutta miten…?
Niin… Jos minä teen Johannekselle toisen paljastuksen… niin ehkä sitten… Minä voisin ilmoittaa Johannekselle, että minulla on vailinki, jota en saa muutoin täytetyksi, ell'ei hän mene naimisiin Hildurin kanssa ja anna minulle rikkaista myötäjäisistään tuota summaa… No se olisi vähän kunniakkaampaa… Mutta sitäkin on vaikea, kovin vaikea omalle pojalleen tunnustaa… Johanneksen rehellisen luonteen tunnen, ja Johannes on ainoa, jolle voin tuon tunnustuksen tehdä. Ja minä sanon, että minä saan Hederiltä lainan joksikin aikaa, jotta nyt voin tuon vailingin suorittaa, sillä tarkastuspäivä voi olla pian käsissä, mutta en voi maksaa Hederille ilman tuota tekoa. Johanneskin arvaa, ett'en minä yksinäni ole tuota koloa tehnyt. Siis sieltä päin on alettava. Eikä minun tarvitse siinä tapauksessa virkkaa ollenkaan vaimolleni vailingista. Ehkä hän vielä syyttäisi, että olen entisiä velkojani tuolla summalla maksanut… Siis sieltä päin on alettava…
IV.
Sigrid ja Hildur tulivat ensin kävelemästä; he näet olivat käyneet tekemässä ostoksia Hildurille ja siten eronneet muista. Kun he tulivat saliin, olivat molempien posket kylmän vihurin punerruttamat.
Sigrid oli raihnainen varreltaan. Hän oli syntymisestään saakka ollut kivuloinen; poskensakin olivat hiukan kuopilla. Hildur oli taas terve ja raitis. Jotain oikein plastillista kauneutta oli hänen kasvoissaan ja suuret, tummansiniset silmät katsoivat niin suoraan ja rehellisesti elämää. Hänen isänsä oli rikas, aatelinen tilanomistaja, vanhaa ruotsinaikuista sukua. Hildur oli isänsä silmäterä; äitinsä oli hän kadottanut jo viisivuotisena. Hän muisti vaan äidistään venäläisen naisen suuret, vienonsurulliset silmät ja aaltoilevan kastanjatukan.
Hänen isänsä oli ankara puoluemies ja luonteeltaan raaka, kuten tavallisesti vanhat sotilaat ovat, sillä hän oli ennen ollut kapteeni ja oli ottanut osaa Puolan kapinan kukistamisessa. Kiroileminen oli hänestä aivan hupaista ja aamupäivät kulutti hän sanomalehtien lukemiseen. Eikä hänellä juuri muuta työtä ollutkaan, hän kun hoidatti pehtorilla taloaan.
— Ole hyvä ja istu täällä hiukan aikaa! Katsele valokuva-albumia! Minä vien äidille tämän rintaneulan, sanoi Sigrid Hildurille, mennessään salista.