Hildur istuutui ja alkoi katsella valokuvia. Selaillessaan tuli Hildurin eteen Johanneksen kuva. Sepä veti hänen huomionsa heti puoleensa.
— Tuossa on hänen kuvansa! Ja miten onnistunut! Nuo sanomattoman armaat silmät näyttävät saaneen pitää eloisuutensa; tuo valkoinen otsa on ihmeteos luonnonkin töiksi. Miten somasti sitä reunustavat lyhyet kiharat, miten hienona jatkuu siitä nenä!
Mutta kuinka väärin hänkin minua käsittää! Minä olen aatelinen, rikas ja semmoisena ihmiset arvostelevat minua aivan väärin. Mutta minä olen käsittänyt aikani ja tahdon sitä seurata! Päivä on tuleva, jolloin puhtaasti lausun ulos sisimmät ajatukseni!
Tuota sanoessaan oli Hildur noussut ylös istumasta.
— En tyydy ijankaiken tähän turhamaiseen asemaan. Salonki-daamiksi olen minä kasvatettu, mutta väliajat ovat suoneet minulle kunnon naisenkin opetuksia. Minua ei ole koskaan tyydyttänyt tuo naisen tavallinen kasvatus: ranskankielentaito, soitto-, tanssitaito, itsensä koristeleminen ja muu tarkoitukseton elämä. Isäni on suuri kansansortaja, mutta minusta hän ei saa seuralaistaan. Eipä voi hän uskoa, että hänen heikon tyttönsä sydämessä asuu ajatuksia, jotka voisivat nostaa pystöön joka hiuskarvan hänen päässään.
Puolihaltioissaan näytti Hildur olevan. Noissa suurissa silmissä näyttäytyi tulta ja huulet vetäytyivät uhkaavaan asemaan. Pian hän tulistui, niinkuin naiset tavallisesti tekevät, mutta hänessä osottautui jotain uhmailevaa sankarillisuutta eikä mitään itsekästä kiihkoa. Rohkeutensa tunsi hän paisuvan ja mieluisasti olisi hän halunnut nyt kiistellä.
Walter astui sisartensa ja isänsä kanssa saliin; perässä tuli rouvakin. Kohta tulivat myös Berg ja Johannes. He olivat Lauran ja Emilien kanssa olleet Walteria ottamassa vastaan asemalla.
Nähtyään Hildurin, meni Walter keikarimaisesti häntä tervehtimään.
Hetken aikaa puheltuaan valitteli Walter väsymystään. Hän ei voinut koskaan viihtyä Hildurin seurassa, sillä Hildur oli hänen mielestään liian suora. Hildur taas puolestaan melkein kammoi Walterin imartelua.
Puoleksi salaa heitti aina Hildur silmäyksen Johannekseen ja vertaili häntä Walteriin. Walterin matala otsa oli kaunis, mutta ei siinä ollut tuota suoran luonteen puhtautta ja suloutta, mikä oli Johanneksen ehkä liian korkeassa otsassa. Walterin hiukan kaareva nipukkanenä osoitti oikullisuutta; täyteläiset posket puhuivat nautintoa; katse oli uljas, mutta se näytti teeskennellyltä, ja kun hän vaipui ajattelemaan syvemmin, näkyi silmissä omituista kiiltoa; suun seutu oli selvä kevytmielisyyden kurva ja ilmaisi, että Walter saattoi käsittää kaikki asiat helpoimmalta katsantokannalta.