— Niin paljon kuin voimme. Hauskaa on toimia maailmassa sinun kanssasi.
Johannes painoi suudelman Hildurin poskelle.
— Koittakaamme poistaa jonkun verran surua tästä matoisesta maailmasta!
— Ja se on onnistuva, sillä uhraavalle rakkaudelle onnistuu kaikki, lausui Hildur.
Hevonen pysähtyi, oltiin Alppilan edessä.
Johannes ja Hildur olivat ajaneet viimeisessä reessä ja viimeksi tulivat he myös Alppilan saliin.
ELSA JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.
I.
Nahkatehdas, jossa Elsa kulki työssä, oli kaupungin yläpuolella mahtavan kosken partaalla. Suuri se oli ja moni köyhä kaupungin asukas ansaitsi siellä leipänsä. Laaja oli tehtaan liike ja kuta ahkerammin työväki ponnisti voimiaan, sitä kauniimmat kultakolikot soluivat omistajain ennestään täysiin kukkaroihin. Pölyn seassa teki työväki työtään, naamat punakkaina ja hikisinä. Työ oli oikein voimakasta hikeä pusertamaan, vaikka parkintomu pakkausi sulkemaan hikireikiä. Melkein päivät ympäriinsä loi sähkö heijakasta valoaan lämmöstä höyryäviin ihmisiin. Remmit kitisivät, hammasratas lonkui toistaan vasten, ja parkkia leikkaava kone karautti aina sydämeen vihlovasti puunkuoren sirpaleiksi.
Tuon tuostakin kuului kovaa yskää, sillä kovin karmeaa oli niellä koivunparkin pölyä. Vaimot kantoivat parkkitaakkoja alalattialta ylhäälle, missä ne syötettiin koneen kitaan. Aina kuljettiin nuo samat rappuset, kumarruttiin ottamaan parkkikimppu, lähdettiin uudestaan ylös ja viskattiin taakka lattiaan.