Noita rappusia myöten kulki Elsakin kipeillä jaloillaan, joita iltasin kolotti ja joissa suonet olivat kiertäytyneet yhdeksi siniseksi makkarajuovaksi. Parkki tunkeusi nenään, joka tiheästä aivastelemisesta oli kipeä ja vuoti vettä. Mutta säännöllisesti kulki parkkikimppu hänen seljässään; melkein itsestään veivät sen jalat leikkaavan koneen ääreen. Tuohon hän sen taas viskasi, pyhki hiukan kasvojaan ja siveli vähän korvien taakse hiuksiaan, jotka rappusilla kumarassa kulkiessa olivat valuneet kasvoille ja tunkeutuneet silmiin. Taas sitte alas ja parkkikimppu selkään, ettei puukhollari näkisi laiskottelevan ja ilmoittaisi patruunille. Tahtoihan sitä väkisin joskus pysähtyä hiukan juttelemaan parkkia syöttävän Eskoskan kanssa, mutta kuu näki muiden vaimojen nousevan kimppu seljässä rappusia myöten, niin heti muistui mieleen, ett'ei saa joutilaana seisoa, jott'ei puukhollari näkisi tahi toiset siitä suuttuneina kantelisivat. Tuo puukhollari oli niin muka olevinaan, vaikka itsekin oli alkuaan ollut parkinkantajapoikana, ja hyvin tiesi, miten jalat uupuivat rappusia kulkiessa. Mokoma silmänpalvelija oli hän. Tiesivätpä jotkut naiset kuiskia, että hän juopikin verstaassa miesten kanssa, ja että hän viimevuosina on hyvin rikastunut.
— Jo minä Iitana tuolle sanoisin, mutisi Niilekselän Anna, kun kuuli taas puukhollarin komentavan Leiviskäiskää.
— Niin minäkin Iitana tekisin. Johan nyt on ihminen hupsu, kun saattaisi sanoa eikä uskalla! Kun minä olisin mor…
— Olenko minä teidän välikantanne? Entä kun panisi pois tehtaasta minun ja äitini?
— Elsanko ja sinun pois! Kaikkia nyt kuulee; kun vanhaksi tulee! Ennen kai täältä muut saa mennä kuin sinä äitinesi. Kun nyt muka on jonkun näköinen, niin luulee suuriki olevansa! Toista suu puhuu, kuin sisus miettii, hangotteli Niilekselän Anna.
— Mistäpä tiedät?
Iita kohautti olkapäitänsä ja lähti alalattialle. Samassa nousi Elsa kimppuineen ylälattialle.
— Jopa nyt jotakin, kun puukhollarin anopin täytyy parkkia kantaa, alkoi Anna virnailla Elsalle.
Elsa ei vastannut mitään. Olihan hän ennenkin kuullut tuollaista puhetta. Mitäpä Annasta! Sehän mäläkyttää vaikka päivän toiseensa, kun saa vastakinastelijan. Ja saihan Elsalle puhua mitä tahtoi: Kukapa hänestä välitti. Mokoma nahjus, joka oli aina hiljaa. Koetti voittaa puukhollarin puolelleen ja hänelle tyttösen tarita. Täytenä totena jutteli Niilekselän Anna tuota Eskoskalle ja niin sitä arvelivat muutkin.
Jopa kuului kumea vihellys. Yhtäkkiä oli työ loppunut. Parkkikimput heitettiin tuhannen kyytiä minne sattui, ja jokainen riensi alalattialle, missä parvi pienokaisia poikia ja tyttöjä kahvipurkit kainalossa hääri ja etsivin silmin tarkkasi tulijoita. Tuolla oli äiti tai sisar, ja kohta oli pienoisen väen lomitse pujotellut itsensä sinne. Nyt oli kahviloma. Ruskea neste pulppusi kaikkialla purkeista kuppeihin, ja iloisena katseli tuoja, miten mielihyvällä hänen keittämäänsä nestettä nautittiin. Sillä hänen se oli keittämää. Olihan äiti tai sisar pannut vain aamulla kahvit ja veden pannuun.