Tuossa seisoi hän nyt odottaen, milloin kokin vuoro tulisi. Ja tulihan se. Viimeiseksi niruutettiin hänelle purkeista, ja sokeriakin jäi muutama pala, jotta maistui makealta suussa, kun lämpimän kahvin kanssa nielasi.
Kohta kuului taas vihellys. Kahviloma oli loppunut. Mutta eihän niin kuoleman kiirutta, ett'ei joutaisi kääriä kahvipurkkia pienosen kainaloon ja käskeä hänen illaksi jauhaa lisää kahvia, jotta saa lämpimän kahvitilkan, kun työstä tulee.
Puukhollari käyskenteli alalattialla, pitäen silmällä ett'eivät vaimot saisi varastaa aikaa. Eikä ollutkaan tilaisuutta kuhnimiseen. Kiiruusti kääri Elsakin purkin kahdentoistavuotisen poikansa kainaloon, kun huomasi puukhollarin, mutta rauhallisena särpi vielä Iita nestettä.
— Ka kun viivyt, huomautti Elsa, kun puukhollari oli aivan Iitan edessä.
— No eihän niin kiirettä Iitalla, puheli puukhollari, koettaen vetää suutaan hienoon hymyyn.
— Anna sitte kuppi Iitalle!
Samassa lähti Elsa ja oli kohta parkkikimppu seljässä nousemassa rappusia.
— Kas taas, kun tahtoo jättää tyttönsä kahden kesken puukhollarin kanssa, ilvehti Niilekselän Anna vieruskumppalilleen.
Eivät uskaltaneet vaimot viivytellä, kun puukhollari oli alalattialla. Vaistomaisesti meni Iitakin parkkiläjälle; vaikka väkisinkin teki mieli kiusata muita näyttämällä, miten hän saa laiskana olla. Tuossa kumartui hän ottamaan parkkikimppua. Puukhollari silmäili ympärilleen. Ei ollut likiseuduilla ketään. Samassa kaappasi hän Iitaa vyötäisistä. Mutta tuolla tulla köykki jo Elsa alas. Puukhollari hellitti vasten tahtoansakin Iitan. Hän lähti pois verstaasen, mutta Iita alkoi nousta kimppuineen.
— Joko nyt sait rauhassa kisata, kysyi Niilekselän Anna ilkkuilevasti iskien silmää Eskoskalle.