— Mitä rupatat? Tahdotko, että kantelen puukhollarille, että sinä täällä vain juoruilet, mokoma lapsentekijä?
— Älä kiukkuile! tuolla tavalla sitä on ennenkin alettu!
— Jatka vaan; kyllä sinusta puukhollarin rouva tulee, pilkkaili
Eskoskakin.
— Nähdäänpähän, kuka siihen syöttäjäksi pääsee, jos et suutasi sule, tiuskasi Iita.
Noin taaksepäin keikautti hän niskaansa ja lähti alalattialle.
II.
Syys-sade roiski akkunoita vasten. Tuulen ulvonta kuului kamalalta Elsan huoneesen ja sai aikaan niin suloisen tunteen hänessä. Olipa todella Jumalan siunaamaa, että oli lämmin huone, missä sai rauhassa istua. Kuinka ilkeältä tuntuisi olla vähillä vaatteillaan tuolla syys-sateessa kylmän tuulen puhaltaessa ohuiden riepujen lävitse. Ja kun Elsa oikein ajatteli tilaansa, niin oli hän mielestään onnellinen.
Kuinka monta raukkaa tuolla ulkona on, joilla ei ole näinkään paljon kuin minulla, huoahti Elsa itsekseen.
Iikka nukkui kuorsaten jo arkun kannella syvässä unessa.
Hänen kuorsaamisensakin oli Elsasta hauskaa kuulla. Noin rauhallisesti sai hänen poikansa nukkua, ei tarvinnut huutolaisena öitä myöten hollissa maaseuduilla olla. Ja tämän hän sai aikaan, kun jaksoi tehdä työtä. Kunhan vain ei joutuisi pois tehtaasta. Mutta pitää kaikin voimin koettaa pysyä siellä. Ja kun tekee ahkerasti työtä ja noudattaa kaikki käskyt säntilleen, niin kyllä kai pysyy… Kyllä kai…