VII.
Itsekseen kehräili Elsa tuvassaan syksyisenä päivänä. Sur… rur… rur… pani rukki, ja yhtämittaa painoi Elsa tahikkaasti jalallaan sitä liikkeesen. Noin oli jo syöttänyt koko rullan, kun ovi aukesi. Kummissaan katsoi Elsa ovelle. Hitaasti vain kieri rukki.
— No Iikkako se on… Miten nyt olet päässyt tänne käymään… Tuliko ikävä vanhaa äitiäsi. Eihän kumma… Olenhan koettanut aina sinua pitää hyvänä… Istu nyt… Olet niin aran näköinen… Kerro nyt jotain Iitasta ja puukhollarista… minä tässä juuri odotin kirjettä ja vielä rahaa… no istu nyt… Kenen hevosella olet tullut?
— Jalkasin paraasta päästä. Hyvä kun niinkin pääsin.
— No, onko niin vähän kulkijoita… minä en ole tässä käynyt taas ulkonakaan, kun nuo jalat ovat niin huonot.
Samalla nousi Elsa ylös ja alkoi käydä konturoita uunia kohden.
— Keitin tässä vasta kahvitipan… ehkäpä siinä on vielä sinulleki suullinen… niin enhän niin perso ollut… kas tuossa… ota ja juo nyt… Näyttää sinulla olevan kylmä… nuo jalat ovat niin huonot, ettei tee mieli ulos mennä.
Iikka istui ja alkoi ryyppiä lämmintä kahvia.
— Hyvin siellä Iita voi ja puukhollari myös… Onhan sinne pitkä matka… kolmekymmentä penikulmaa… terveenä tässä olen minäkin ollut…
— Eiköpä lie hyväki, että…