— On mitä?
— Raskaana puuk…
— Puukhollarille raskaana… Mitä… Ja se siitä nyt tuli… Enkö sitä aavistanut… jo aikoja ja kun tahtoi sinne sahallekin emännöitsijäksi… niin jo silloin mietin estää… mutta kun en houkka tehnyt sitä… Ja nyt tämä viimeinen häväistys… Mutta voiko tuo olla totta?… Voiko hän niin…
Iikka ei puhunut mitään.
— Oliko Iita semmoinen ja puukhollari… voi toki… täällä ollessaan niin siivo mies… laittoi sinullekin palveluksen… Ja oli Iitalle niin hyvä… kyllä minua on petetty maailmassa… ja nyt tuo vielä lisäksi. Kun nyt Niilekselän Anna saa tietää, niin supattaa päivät päästään siitä tehtaassa… Voi… sentään minua… kun minä hänen päästinkin… mutta puukhollari olisi suuttunut… ja sinä et olisi saanut semmoista paikkaa. Mutta minkälainen se puukhollari sinulle oli?
Itku pullahti Elsan silmistä, mutta paikallaan istui Iikka.
— Olipa tuo sellainen, että kiitän, kun pääsin hänen kynsistään.
Hakkasi minua päiväkaudet.
— Vai niin…
Suuret vesikarpalot valuivat kuumina pisaroina Elsan laihoja poskia pitkin. Hän istui tuohon tuolille ja käsivarttaan vasten nojaten itkeä tihuutti.
Hyvän aikaa oltiin tuvassa hiljaa. Iikka istua jörötti sanatonna.