— Kyllä kai nyt joudun köyhäinhuoneesen — millä minä elän.
Taas pullahti uusi kyyneltulva.
— Sinäkin olet vasta niin nuori. Miten sinä viisitoista vuotinen poika voit minua ja itseäsi elättää. Eikä Iitalta riitä enää antaa… No jo se oli tuokin, vältti vain kerraksi!
Elsa kuivaili silmiään.
— Mitähän jos koetettaisiin päästä tehtaasen uudestaan… Kyllähän kun minäkin jaksaisin vielä… Mutta sepä taitaa olla mahdotonta. Kyllä minut köyhäinhuone perii… Kunhan nyt sinä saisit jotain tointa… oli se asiaki, kun heitti meidät… Kyllä tämä on kummaa! Kuta enemmän kärsii, sitä enempi saa kärsiä… Alkoi jo olla hiukka parempi, niin kun tuo puukhollari… Vaan ehkä se naipi nyt Iitan… Eikö siellä kuulunut mitään sellaista?
— No jotain sitä joku puhui sinne päinkin.
— Niin olisihan tuo sitte. Ei tuo lie Iita ensimmäinen maailmassa, mikä on eksynyt…
Alkoi vähän toivoa orastaa Elsan rinnassa, että puukhollari naipi Iitan, ja silloinhan tuo asia menee sinään. Mutta vieläkin peloitti Elsaa, että hän joutuu köyhäin-huoneesen. Siellä kun sekin päällysmies on niin ilkeä. Ei kahvitilkkaa salli keittää ja sitte olla köyhäinhuoneessa. Elsaa oikein värisytti, sillä hän oli kuullut niin rumia juttuja köyhäin-huoneesta.
VIII.
Kuului lapsen kirmakkaa itkua Siltakorvan sahankonttorin viereisestä huoneesta. Naisen ääni koetti sitä tyynnyttää, mutta koetus kuulusti olevan turhaa. Yhä kovemmin kirkui lapsi.