Puukhollari istui konttoorihuoneessa. Hän oli kirjoittavinaan, mutta näytti aivan olevan muissa mietteissä. Tuo lapsen itku oli hänen mielestään aivan vastenmielistä kuulla. Kirkui eikä antanut rauhassa kirjoittaa. Ja sitte tuo oli oma lapsi… Ja tuolla sitä äiti koetti tyynnyttää… Nyt se vaikeni… taisi päätä nukkumaan… ja tällaista kestää… ei sitä voi sietää…
Konttoorihuoneen ovi aukeni ja sisään astui Iita. Hän oli heikon näköinen, aivan kalvakat olivat posket ja vähän kuopalla. Silmät olivat sisään paisuneet ja väsyneet.
— Kyllä sinun, Hermanni, pitää tämä lopettaa…
— Mikä?
— Tämmöinen suhde minun ja sinun välillä… Ruvetaan oikein avio…
— Aviopariksi?
— Niin, aviopariksi. Etkö käsitä, miten surkeaa ja häpeällistä…
Miten äiti suree, kun on kuullut Iitalta!
— Oletko sinä ensimmäinen?
— Mitä sinä sanot? Tahdotko sinä kokonaan murtaa sydämeni.
— No nyt —?