Sanni nousi ylös ja pyyhki silmiään nenäliinalla. Samassa silmäsi hän ulos ja näki Timosen Annin tulevan heille.
Oikeinpa säpsähti Sanni. Miten voisi hän nyt vapaasti ottaa vastaan Annin vieraanaan! Anni näkisi hänen punaisista silmistään — Sanni kävi kuvastimen ääreen ja katsoi silmiään, — että hän on itkenyt. Anni kysyisi häneltä, ja mitä hän vastaisi. Voisiko hän puhua suoraan? Ei suinkaan, sillä Anni on viaton. Uudestaan oli Sanni pyrskähtää itkuun, että noin syyttömästi panettelivat Annia, mutta jo oli Anni kohta portaiden edessä. Anni koitti kuivata silmiään. Hän kuuli puhetta sivuhuonesta. Kuuli, kun Anni kysyi:
— Onko Sanni kotona?
— Ei ole, vastasi äiti tuittuisesti.
Mitä! Sanoiko äiti, ettei hän ole kotona. Ja Sanni oli syöksähtää sivuhuoneesen tapaamaan Annia. Mutta ovelle hän pysähtyi, sillä äidin ankaruus muistui mieleen. Kiinni pysyi ovi; ei Sanni uskaltanut sitä avata.
Sydän sykki Sannilla valtavammin. Hän toipui kuin jostakin äkkipikaisesta säikähdyksestä, Hän meni akkunaan katsomaan, kun Anni meni pois. Tuolla Anni meni, ja hänellä olisi ollut Annille sanomista, niin paljon sanomista.
Nyt oli Sannilla selvänä, että Annin pitää saada tietää kaikki tuo, jotta hän voisi olla aivan varovainen kapteeni Sulinin suhteen; hän kun on niin vallaton.
Sanni mietti, mitä hän tekisi, että Anni saisi tietää.
Hän päätti kirjoittaa ja äidin tietämättä lähettää kirjeen Annille.
Äiti ei kuitenkaan antaisi lähettää kirjettäkään.
Sanni otti paperilipun ja kirjoitti: