Pietun korvaan tunkeupi sävelaaltoja. Mutta se ääni pistää yhtäkkiä niin särkevästi aivan hänen takanaan. Hän täydelleen herää. Katsoo ihmeissään ympärilleen, tuntee turkit ja karvalakit, paksut villahuivit ja verkanutut. Pettymyksen pahatuuli nousee hänen kasvoilleen. Eihän hän vain ole myöhästynyt jo vehnäiskahvilta?
Siunaus, miten nukutti!
Pietu kokoaa itsensä ja lähtee kiiruusti kynttyyttämään pois kirkosta.
Rovasti ilmestyy alttarille. Hän on hyvin juhlallinen ja nostaa silmänsä määrätysti Juhmakan kruunuun. Sitä hän katsoo kauan… kauan. Ja saa siten koko seurakunnan silmät siihen samaan kiinnitetyiksi.
Tässä hirsikirkossa, vanhassa ja ränstyneessä, jonka seinät ovat vesimaalilla sivellyt, jonka pylväiden päissä on vain vaatimaton doorilainen puuympyrä ja jonka alttaritaulu on kuljeksivan maalarin sommittelema ryhmä paljaspäisiä kauhtanaukkoja, joiden yhden pään ympärille hän lahjoitti keltaisen kehän, on tämä kruunu rovastin silmissä ylellisyysesine ja korukapine. Mutta juuri sellaisena sitä rakkaampi.
Ja nyt pitäisi hänen siitä kiittää koko seurakunnan puolesta, nyt lausua valitut sanat eräälle seurakunnan arvossapidetyimmälle isännälle.
Rovasti alottaa kaunopuheisesti, sitten ojentaa oikean kätensä kohti kruunua, ylemmäksi kohti taivasta verratessaan kruunua taivaan kirkkauteen, joka paimenille ensi jouluyönä ilmestyi, ja puhuu… puhuu koreita sanoja Juhmakalle, joka niitä ei ymmärrä, mutta kyyneleet silmissä, syvät liikutuksen kyyneleet silmissä niitä kuuntelee. Nenäkin tohisee ja hengitys käy kovin äänekkäästi kuin palkeilla. Pelkästä ujoudesta hän punastuu ja kuumenee. Sillä kaikki, jotka suinkin näkevät, katsovat häneen.
Rovasti lupaa hovilaiselle niin paljon kaunista, että hän yhä heltyy, melkein sielulliseen hekumaan hukkuu.
Nyt lopuksi rovasti kumartaa syvään Juhmakalle kiitokseksi seurakunnan puolesta.
Juhmakka ponnistaa voimansa, nousten ylös kumartaa kolmasti vastaan ja putoaa takaisin penkkiinsä.