Tuon kirkkomatkan päälle se sitten kahvi ja vehnäinenkin hyvin maistaisi… se hovilaisen pullakahvi, oli Pietu jo aamuyön miettinyt.
Tässä kruunussa ovat kynttilät viidessä kerroksessa. Pietu laskee, että alimmassa kerroksessa on kuusikymmentä kynttilää, sitä ylemmässä neljäkymmentä, sitä ylemmässä kolmekymmentä, sitä ylemmässä kaksikymmentä ja sitä ylemmässä kymmenen. Ylöskäsin kynttiläkerrokset kapenevat ja ahtaammaksi kehäksi pyöristyvät. Kristallit ovat alempana suuremmat, sitten pienenevät, pienenevät aina ylöskäsin… ovat huikaisevan hienoiksi hiotut… valo niissä taittuu… sädehtii…
Pietun silmiä tuo valtava loisto huikaisee ja hänen täytyy jo lepuuttaakin niitä välillä pastorin pöhökasvoissa. Sitten tarkastaa hän kruunun messingit ja kierretyt koristeet.
Kirkko on kovasti lämmennyt tungokseen asti ahdetusta ihmispaljoudesta. Sen ilmassa on kuin hienoa sumua, mikä yhtenään käy paksummaksi ja minkä läpi kynttilät yhä vaikeammin näkyvät. Kruunun ympärillä on jo kokonainen kehä tomusta, hiestä ja pilauneesta ilmasta.
Pastorin ääni kuuluu onttona kaikuna Pietun korviin, joka yhä tirkistää kruunuun ja haaveksii kohta saatavasta vehnäiskahvista.
Tämän kruunun kunniaksi kai se on Juhmakkalainen ne vehnäiskahvitkin hoitolaan hommannut, miettii Pietu.
Pietun silmäluomet käyvät yhä raskaammiksi. Ne ovat luukut, jotka omasta painostaan alas laskeuvat. Sillä hän on ollut yläällä aamuneljästä, kun kruunun näkeminen aivoissa pyöri ja valveutti.
Mutta sentään Pietun ajatusjuoksu vielä valvoo ja vyöryttää esille maukkaita kuvitelmia vehnäiskahvista, jota hän ei muista juoneensa moniin aikoihin.
Pietu kerrankin tuntee syvää tyytyväisyyttä ja nukahtaa keskellä vehnäiskahvin esimakuja.
Kauan viipyy vielä ennenkuin pastori jysäyttää aamenen. Sitä ennen on Pietu ehtinyt saada itselleen monta kumppania siihen virkistävään nautintoon, jonka hän alotti. Kirkossa on jo ääneen kuorsattu, kun pastori vasta saarnansa puolivälissä ravasi.