Pastori keksii joukosta Lois-Pietun, joka on kävellyt aivan saarnatuolin eteen ja iskee silmää hänelle.
Hävytön!
Se silmänisku pelasti tällä kertaa pastorin. Sillä se oli jo liikaa.
Pastori saa rohkeutta. Hän saarnaa nyt lujemmin kuin monasti ennen.
Seurakunta aikansa silmillään pastoria mittailtuaan vajoaa välinpitämättömyyteen.
Lois-Pietu työntyy muutamaan penkkiin puoliväkisin. Ellei oltaisi kirkossa, niin epäilemättä siinä jo ennestään olijat hänet pois viskaisivat. Mutta Pietun vanha maine hankkii sijaa hänelle. Sillä ihmiset näyttävät kaikin mokomin pyrkivän ulohtaalle hänestä.
Väljälle paikalle Pietu istahtaa ja panee ryntäilleen penkkiä vasten. Siitä hän vasta oikein näkee Juhmakan lahjakruunun, jota hän juuri oli lähtenyt kirkkoon katsomaankin.
Eilenillalla kun Juhmakan hovin renki toi hoitolaan eli kunnan vaivaistaloon, jonka asukkaita Lois-Pietukin on, kahvia ja vehnäisiä jouluna hoidokkaille jaettavaksi hovin isännän lahjana, oli Pietu sattunut siihen samaan. Silloin renki hoitolanjohtajalle kruunusta haasteli, miten se on maksanut Pietarissa kaksisataa ruplaa ja miten se huomenna jouluna ensi kerran sytytetään, miten semmoista kruunua ei ole yhdessäkään maalaiskirkossa koko Ylä-Karjalassa ja miten nyt huomenna pitäisi mennä sitä kirkkoon katsomaan.
Halkovajassa puolipimennossa sattui Pietu olemaan ja sekä kuuli rengin puheet että näki Juhmakkalaisen lahjat hoidokkaille.
Mutta toistaiseksi piti hän kaikki omana tietonaan ja aamulla tulipalopakkasessa ohkaisissa ketineissään mennä viiletti kirkkoon katsomaan tätä mainehikasta kruunua.