Sillä onhan hän sentään virkamies.
Kyyneleet nousevat pastorin verestäviin silmiin, joita peittävät siniset silmälasit, ja ääni värähtää niin ontosti. Häntä ahdistaa kuin pistettäisiin hirttonuoraa hänen kaulaansa.
Tällä samalla saarnatuolilla rovastin ryhdikkään ja kauniin esiintymisen jälkeen on hän todella hullunkurinen ilmestys.
Sen rahvaankin silmät keksivät. Seurakunta katselee häntä uteliaana pilkallisin silmin. Näin se tuomitsee synnin.
Tällöin tuntuu pastorista kuin tämä saarnatuoli olisi hajoava laivahylky, jollahan purjehtii ja jota myrsky viskelee. Ne laineet ne loiskivat, ne nuolevat hänen jalkojaan, ne rynnistävät ylemmäksi ja ylemmäksi, suolainen pärske kohoaa ja saavuttaa hänen suunsa, mielii hänet tukahduttaa ja viskata hänet nurin niskoin meuruilevaan syvyyteen. Sillä hän on noiden satojen ihmispäiden tuolla alhaalla penkeissä ja käytävillä vihattuna maalitauluna.
Sentähden hänen saarnansa on kuin itkunsekaista vikinää. Ja on ollut jo vuosia. Aina kun hän nousee saarnatuoliin, tuntuu hänestä kuin nuo tylyt katseet tahtoisivat repiä hänen päältään tämän papinnutun, joka heidän silmissään on taivaasta kotoisin.
Mutta erehdyksestä joutui hänen selkäänsä.
Oi sentään, miten ne irvistelevät nytkin nämä rakkaat sanankuulijat!
Jospa hän saisi mennä pois omaan sänkyynsä maata! Ja saisi sanoa noille pilkkaajille hyvästiksi: menkää tekin kotiinne oman helmasyntinne ääreen, sillä ette ole mahdolliset Herran pöydälle.
Se olisi henkinen sankarityö. Ehkä kelpaisi se paremmin taivaalliselle Isälle kuin tämä virallinen komento, joka määrää, että hänen päiväsaarnansa pitää kestää ainakin kaksikymmentä minuuttia.