Ja kuitenkaan eivät nämä kipunat häntäkään vaivaista syntistä polta. Eivät iske karvastelevaa omantunnon haavaa… eivät ensinkään. Vaikkapa sinkoilevatkin päin silmiä miehestä mieheen, naisesta naiseen.
Sillä sehän kuuluu asian luontoon, että rovasti näin saarnaa. Muutenhan ei kantaisi laajaa mainetta, että on hyvä saarnamies.
Rovastin saarna on loppunut ja virsi taas aletaan. Suntio laulaa kuin ylimäinen seraafi korkeasti ja kauniisti numerotaulun kupeella. Hän panee liritystä ja panee paksumpaa juoksutusta, panee… panee suun täydeltä. Sillä hän ymmärtää laulutaidetta.
Kirkko jylisee äänen voimasta. Kotitekoinen kirkkolaulu tuo täällä kuultaviin kalliimmat aarteensa luonnon alkuperäisellä voimalla.
Maailma kirjoitti pastorin selkään nuo katkerat sanat: juoppo pappi. Ne sanat selässään hän nyt taas nousee saarnatuoliin pitämään päiväsaarnaa.
Ja se on sellainen kuorma, jonka alla hän vapisee ja värisee. Hän on näöltään kuin makeimmasta unesta säikähtyneenä ylös ajettu. Päätäkin vielä pakottaa ja silmiä huimaa ja on sitten niin jumalattoman kylmä vanhassa lammasnahkaturkissa, jonka taskunpielukset vanhuuttaan kiiltelevät. Pöhöttynyt naama lyhyen, mutta paksun vartalon nenässä kertoo yhtä ja toista tämän maailman karvaasta makeudesta.
Hänkin lihanpalvelija tahtoisi olla hyvä ja kaunis ja lahjakas ja pidetty, mutta… oi sentään!
Sillä toisinaan voimat pettävät ja hän silloin laulaa rekilaulun viinatuopin ääressä.
Niin kävi taas eilenillalla. Ja nyt se hävettää läpi luiden ja ytimien.
Juhmakka säälien kääntää päänsä pois pastorista.