Juhmakkakin silmää taakseen ylös lehterille, että milloin se siellä alkaa. Mutta samalla hänen käy sääliksi näin pakkasella lukkarin hienoja sormia.
Siellä se mies juuri voitelee näppiään jollain pääkaupunkilaisella palsamilla pakkasta vastaan.
Se harmittaa Juhmakkaa, että juuri nyt on pastorin saarnavuoro… juuri nyt, kun hänen kruununsa ensi kerran tähän pieneen puukirkkoon häikäisevän valonsa jakaa.
Sillä tuskin Juhmakka oli kirkkomäelle päässyt, kun hänen korvaansa kuiskattiin pahaa taas pastorista. Se uutinen hiljalleen kulki siellä miehestä mieheen, sitä höystettiin kokkapuheilla, perin raaoillakin, ja naurettiin. Se tieto huhusi pastorin tilanneen kaupungista väkijuomia jouluksi ja eilen illalla olleen aivan humalassa. Kun suntio oli illalla käynyt pastorin kotona, oli tämä laulellut rekilaulua ja pyrkinyt voittosille vanhuksen kanssa.
Niin se juttu tiesi. Ja se nielaistiin hauskana uutisena.
Jykevä jouluvirsi vierii ja kierii kirkossa seinästä seinään ikäänkuin etsien Häntä, jonka edessä taivaat ja maat vapisevat.
Kun virsi on laulettu, vaivutaan syvään hiljaisuuteen. Sillä nyt on rukouksen hetki tullut. Sen aikana on rovasti ilmestynyt saarnatuoliin pitämään lyhyttä aamusaarnaa.
Sillä miehellä on ryhtiä. Ja ääntä! Oo — hän on kerrankin pappi.
Kummissaan katsoo Lois-Pietukin, miten rovastin turkin alla elää ja kuohuu, kun hän alkaa puhua. Ihmeissään kuuntelee hänkin — kai viheliäisin näiden sanankuulijain seassa — miten rovastin ääni värähtelee, sointuu, taipuu pehmoiseksi, mutta äkkiä jylinäksi kasvaa, syntisiä rusikoi, lyö kuin satapäisellä ruoskalla perkeleitä ja pahoja henkiä.
Pietu kuuntelee hyvä tuuli suupielessään ja hänen silmänsä ovat naulattuina rovastin suureen avonaiseen suuhun, missä punainen kieli liikkuu ja liikkuu. Se rovastin avonainen suu on hänestä kuin sepän punainen ahjo, mistä kipunat joka suunnalle tuiskuvat.