Ja suureksi kummakseen äkkää lukkari hänet yli koko pitäjän tunnetuksi Lois-Pietuksi, joka on luonut ympärilleen kammon lähimäisissään sekä sen tähden että hän on yltä päätä syöpäläisissä että siksikin, kun on kovin suulas ja terävä kielestään. Hänellä on liikanimikin, jonka jokainen tuntee.
Siinä hän puolittain makaa penkkiä vasten ja tuijottaa suu auki
Juhmakan lahjakruunuun.
Lukkari kutsuu hänet pois penkistä. Mutta Pietu nauraa vain vastaan.
Mutta kun Pietu sitten huomaa Juhmakan hovin isännän lukkarin takana, niin kohta hän kiiruusti työntyy pois penkistä ja asettuu nöyrästi käytävälle.
— Isäntä on hyvä.
Lukkari kumartaa Juhmakalle, joka nyt yksinään nousee penkkiin. Ja yksin siihen jääkin. Sillä tämä penkki on vain säätyläisiä ja pappilan herrasväkeä varten, vaikka Pietu tavattomassa julkeudessaan oli rohjennut sinne kiivetä.
Pietu käytävältä katsoo uteliaana, miten hovilainen avaa nenäliinastaan suuren virsikirjan, aivastaa, päristelee, leventelee, panee kalotin kaljulle päälaelleen, niistää nenänsä, hellittää hiukan kallista pietarilaista turkkiaan ja lopuksi ottaa kotelosta silmälasit, mitkä sovittelee nenälleen.
Pietu on puettu vanhaan tuiki kuluneeseen hännystakkiin ja paikkaisiin housuihin, joiden lahkeet ovat pistetyt rähjäisten anturasaappaiden varsiin.
Eikä jouluksikaan ole Pietu jaksanut pestä silmiään.
Suntio alkaa asettaa numeroita, suuria kankeita läkkipellistä leikatuita, virsitauluihin, ja askartaa hartaana niiden kanssa kuin hyvin pyhässä toimituksessa. Puhdas paidankaulus leveänä, valkoisena on taitettu alas ja lisää miehen kirkollista väriä. Sitten hän asettuu virsitaulun viereen kädet hurskaasti ristissä lehterille lukkaria katsellen.