Vankityrmä kumahtaa lyönneistä. Pietu viskelehtää poliisin käsissä, mutta ymmärtää huutaa kurkun täydeltä. Vankila on ulohtaalla. Sen poliisi hyvin tietää. Ja lyö lujemmin.
Sitten se esivallan rautakoura salpaa taas oven.
— Vie henkikin! huutaa Pietu ja vain ryskyttää ovea… ryskyttää… ja yhä ryskyttää.
Tämmöistä pieksämistä kai se on tästä puoleen. Ne aikovat lyödä ja hakata häntä, jota oma isä ei ole koskaan lyönyt.
— Eipäs! Mutta eipäs!
Kukaan ei tule. Hämärä laskeupi… pimeys laskeupi… yö laskeupi.
Pietu istuu taas oljille miettimään. Vankilan seinät kohoavat hänen mielikuvituksessaan suurina, kivisinä, jääkylminä. Niiden ympäröimänä yksin… yksin… voi sun!… aivan yksin.
Jos ruumisarkkuun panisivat elävänä, niin yhtä paljon puristaisi kuin siellä… tiililinnassa.
Ja siellä sitten ikävä ja kuri aina äärellä… kuri… jumalaton pieksäminen… teurastus… teurastus!
Kai se nyt alkaa se esivallan miekka, josta huoneentaulussa luetaan, kalista hänen selässään.